Ilmoitukset
Valtuusto kokoontuu syyskaudella 6.9. , 11.10. , 15.11. ja 13.12.
Yhteinen Naantali -tiedote
Kirjoituksia
1960-luku erilaisin demarisilmin.Suuret tekijät Paavo ja Seppo selittävät aikaa, jonka olen elänyt.
Olen tutustunut Seppo Lindblomin Manun matkassa ja Paavo Lipposen Muistelmat I.
Molemmissa kirjoissa Paavon muistelmissa perusteellisemmin on paneuduttu 1960-luvun tapahtumiin. Suuria ajankysymyksiä olivat suhtautuminen Urho Kekkoseen ja nuorisoradikalismin merkitys sekä vuoden 1966 eduskuntavaalien itsenäisen Suomen ainoa vasemmistoenemmistö.
Paavo selostaa omaa kulttuuritaustaista lähentymistään yhteiskunnalliseen asemoitumiseen.. Paavo harrasti jo nuorukaisena filosofiaa muutaman kaverin kanssa. Hän oli erilainen nuori.
Hänen kiinnostus syveni filosofis-humanistiseen suuntaan päästyään opiskelemaan Amerikkaan. Ylioppilaspolitiikka ja Ylioppilaslehden ympäristö vahvistivat hänen harrastustaan. Hän alkoi muiden hengenheimolaistensa kanssa aktiivisesti etsiä uusia raflaavia avauksia.
Hän ei itse kerro, että hän olisi kyseenalaistanut vanhempiensa ikäluokan arvomaailmaa ja asenteita. Yksipuolinen aseidenriisunta ei voinut olla ainakaan enojen siis Iisalojen sankarisotureiden mielen mukaista. Isä Orvokin oli upseerina sodassa ja merkittävässä virka-asemassa.
Vilpittömän innostuksen voi kirjasta tunnistaa. Paavon lukeneisuus ja perustelut tekevät vaikutuksen. Vasta myöhemmin 70-luvun lopulta alkaen enemmän Paavon kanssa tekemisissä olleena tunnistan hänessä harvinaisen kyvyn; Hän haluaa kuunnella ja omaksua muiden ajatuksia ja näkemyksiä. Hän ei ole itseriittoinen eikä Itsevaltiaiden kuva jyrästä tee ollenkaan oikeutta. Hän ei myöskään ole rele, joka välittää muiden viestejä. Mutta omaksuttuaan asenteen, hän on uskossaan kuitenkin väkevä.
Oman maailmankuvani muovautuminen samoihin aikoihin tapahtui vähän nuorempana paljon alemmalla oppineisuuden tasolla. Oman kokemusmaailmani perusteella hieman hämmästelen hänen siis Paavon taloudellisiin perusrakenteen kysymyksiin osoittamaa vähäistä kiinnostusta. Sosialistisen teorian taloudelliset ideat olivat omassa ympäristössäni pääroolissa. Tavallisessa ei mitenkään intellektuellissa luokiteltavassa koulu- ja opiskeluporukoissa käytiin eniten keskustelua sosialismin mahdollisuuksista kilpailla kapitalismin kanssa. Väittelyä, joka ainakin kohdallani, kääntyi lopulta puolustussodaksi selittää, että reaalisosialismi ei ole sosialidemokratian malli, vaan Neuvostoliitto on petos sosialismin perimmäisiä arvoja vastaan.
Suomen ja Neuvostoliiton sotaan , sen syihin ja seurauksiin olin saanut oppia kotona. Isäni oli punakaartilainen ja oli saanut aseellisen toimintaa vastaan elämänikäisen rokotuksen. Mutta hän ei liioin tuntenut vetoa totalitarismia kohtaan. Äitini oli tannerilainen ja elätteli toiveita, että Väinö Tanner mustana hevosen olisi voinut tulla valituksi vuonna 1956 presidentiksi.
Tannerin kirjat olivat sosialidemokratian oppikirjojani. Mitään militarismiin ihailua ei meillä kotona eikä Tannerin kirjoissa ollut, mutta ei myöskään vähättelyä sotaponnistuksia kohtaan. Isänmaallisuuden juhlimisen yksipuolista sotilaallista luonnetta pidin kansalaisia jaottelevana. En muista, että olisin koskaan kannattanut yksipuolisia aseidenriisunta-ajatuksia.
Olin sotaväessä Suomenlinnassa kylmän sodan aikana kylmän talven 1965 -1966. Silloin meillä oli harrastusta nuorten aktiiviupseerien johdolla käydä keskusteluja sotilaspoliittisista kysymyksistä. Huipputilaisuuteen saimme majuri Jaakko Valtasen ja opponentiksi oli lupautunut Paavo Lipponen, jolle tuli este ja häntä tuuraamaan tuli Pekka J. Korvenheimo edellisen Tykistökoulunkurssin oppilas. Tilaisuuteen ei tullut voimakasta vastakkain asettelua ja puheenjohtajana taisin todeta, että fiksut ihmiset tulevat toimeen ja miksei sitten pieni Suomi.
No tässä kävi vähän kuten Lindblomin Sepolle Manun matka-kirjassa. Omat näkökohdat nousevat liikaa pintaan. Perustelen kuitenkin tätä itsekeskeistä kertomusta voidakseni päästä yhteen keskeisimpään eriskummallisuuteen, ristiriitaan, joka niin Lipposen kuin Lindblomin kirjoissa nousee pintaan. Molemmat todistavat, että Honka-liitosta lähtien he ovat kannattaneet Kekkosen ulkopolitiikkaa. Kulttuuriradikaalina Paavon perustelut tuntuvat kovin reaalipoliittisilta ja Lindblomin taas perustaa näkemyksensä taktiikalta, jota Mauno Koiviston nousun takaaminen oli vaativa.
Muistan itsekin puolueen uskollisena soturina kannattaneeni puoleen asettumista Kekkosen taakse 1968 vaaleissa. ”Se on pakko, jos halutaan , että meillä on asema ja vaikutusvaltaa Suomessa, on meidän alistuttava”, olivat myös omia perustelujani. Vanhempi puoluetoveri, sotainvalidi Lasse Kangas väittelymme lopuksi sanoi ihailevansa lojaalisuuttani, mutta moitti loogisuuden puutetta. Hän ei olut väärässä. Nuolimme sitä kättä, joka meitä oli säälimättä ruoskinut, oli monien tovereiden huulilla tai ainakin mielissä ollut ajatus.
Sekä Lindblom että Lipponen näkevät vuoden 1966 vaalit vasemmiston voittona. Eduskuntaan tuli vasemmisto enemmistö, mutta se ei ollut kulttuuriradikalismin saavutuksia eikä vasemmistolaisen politiikan voitto. Vasemmistoenemmistö oli oman kokemukseni mukaan seurausta satunnaisista tekijöistä: Huonosta Johannes Virolaisen porvarihallituksen hallituksen politiikasta, ja suurelta osin Kekkosen itsevaltiudesta peräisin olevaa yleistyytymättömyydestä sekä Kaalo Pitsingin retoriikasta. Siis jonkinlainen protestivaali oli kyseessä. Sdp sai melkoista kannatustukea porvarilliselta puolueelta juuri Kekkos-kriittisyytensä ansiosta. Olin, kuten kerroin, tuolloin sotaväessä ja tiedän Suomenlinnan päällystön keskuudessa olleen monia satunnaisia Sdp:n kannattajia, jotka halusivat muutosta hintaan mihin hyvänsä. Siksi kansanrintamahallituksen muodostaminen ja Kekkosen taakse meneminen johti väistämättömästi näiden sielujen menettämiseen. Hallitusvastuu ja vetävän kahdeksan kohdan taikoneen Kaarlo Pitsingin hyllyttäminen johtivat nekin kannatuksen laskuun. TPSL:n tarinakin alkoi olla ohi ja heidän kannattajiaan menivät nukkuviin.
Tuota aikaa on pidetty jälkikäteen ylikorostuneesti nuorisoradikaalien esiinmarssina. Paavo Lipponen pistää nuo ilmiöt omasta osuudestaan huolimatta oikeisiin mittapuihin. Vaikka johtohenkilöt olivatkin näkyvästi kansakunnan kaapin päällä, opiskelevista nuorista se kosketti vain pientä osaa ja muuhun nuorisoon ei ilmiöllä ollut merkittävää vaikutusta. Alamaista alle 40 edustajan ryhmän nousu löi nuorekkaan leiman Sdp:n ilmeeseen. Lapualaisoopperan runoillut Arvo Salon nousi eduskuntaan ja Varsinais-Suomestakin löytyi uusia nuoria kasvoja nuoria: urheilusankari Voitto Hellsten , ”kaulusköyhänen” Esko Niskanen ja Repe Breilin Salosta Rafu Paasion ja Sylvi Siltasen lisäksi.
Muutosta oli siten monen suuntaista, mutta ei mistään yhtenäisen vasemmistolaisen linjan läpilyönnistä eduskunnan vasemmistoenemmistöstä huolimatta ollut kysymys, on tulkintani tuolta ajalta.
Muistettakoon, että Sdp:n nousun ensimmäiset merkit nähtiin Naantalissa, kun porvarillinen pikkukaupunki kääntyi vasemmistoenemmistöiseksi jo vuoden 1963 ylimääräisissä kuntaliitosvaaleissa ääniharavana entinen kaupunginjohtaja Lasse Kangas, joka oli asevelisosialisti ja taustansa vuoksi monien porvareiden tukema ehdokas.
Kommentit
Jätä oma kommenttisi