Ilmoitukset
Naantalin Työväenyhdistyksen  kokous pidetään  valtuuston maanantaisia kokouksia edeltävänä sunnuntaina klo 18.00   Naantalin Työväentalolla (Kaivokatu 20)   
 Seuraava kokous 9.9.2012
 
Kaupunginvaltuuston seuraava 2012 kokouspäivä on 10.9.2012 

Yhteinen Naantali -tiedote

Kirjoituksia



Katso Saaristo-Naantalin kunnallisvaaliehdokkaat

Ilkka Kantola - Klikkaa ja Osallistu!

Naantalin ty�v�enyhdistys 110 vuotta

Etusivu

 

 

Seppo Lindblom: Manun matkassa.

Seppo Lindblom on kirjoittanut hyvän oppikirjan Mauno Koiviston tulkitsemista, siis siitä mikä muilta presidentin toimesta kiellettiin. Seppo itsekin kertoo, että kirja on kahden henkilön yhteiskunnallisesta vaelluksesta. Laventaisin sen Koivistojen ja Lindblomien matkakertomukseksi. Vaikka en Anneli Lindblomia juurikaan tunne, tuntuu hänen vaikuksensa vahvana ja Tellervo Koivisto on tunnetusti osa Manu ilmiötä.

Jotkut kriitikot ovat kirjasta sanoneet, että asiat olisivat lyhyemminkin selvinneet. Varmaan niinkin on lupa ajatella. Näen kuitenkin, että maalailu on avartavaa ja Koivistoa soveltaen jopa hyödyllistä.

Olavi Lindblomin aliarvostus häiritsee

Seppo Lindblom kertoo isoisästään ja isästään. Punakaartilaisen yrittäjän taustoista kasvoi asevelisosialisti Olavi Lindblom, joka ulostettiin puolueen johdosta Paasion puhdistusten seurauksena Tampereella vuonna 1972, jos mutkia oikoen asian lyhyesti ilmaisee.  Kaarlo Pitsinki oli varsinainen maali, mutta solidaarisuudesta lähti Limppukin. Ja siitä seurasi onnen potku Koikelle. Johannes Koikkalainen ei päässyt Turun jäsenäänestyksessä vuoden 1972  puoluekokousedustajaksi, sen sijaan puoluekokouksen päätöksellä hänestä tuli puolueneuvoston puheenjohtaja. Sellaista demokratiaa. 

Pidän Sepon ”isänmurhaa” turhan ankarana ottaen huomioon Limpun vaikeat toimintaolosuhteet ja sen, että Kekkosen taakse asettuminen vuoden 1968 vaaleissa oli kovaa tarkoituksenmukaista peliä vastoin jäsenistön tuntoja.

Rafun vaihto peliä vai kentän painetta

En ole ollut lähellä silloin, kun Pääministeri Rafael Paasio vaihdettiin Mauno Koivistoksi. Se oli varmaan kova peliä ja taktiikkaa ja ehkä jotkut syvälliset pelurit toivoivat puolueen puheenjohtajan vaihtamista.  Muistikuvani mukaan siinnä oli myös kentän painetta. Rafu sai sellaisen mannertenvälisen nahjuksen maineen ulkoisen olemuksensa seurauksena. Se hermostutti jäsenistöä ja suosiossa korkeuksiin nousseesta Manusta toivottiin pelastajaa, jonka avulla puolueen alamäki käännettäisiin.

SANKARI

Seppo Lindblom kirjassa rakentaa Mauno Koivistosta nerokkaan pelimiehen, jolle päämäärä kaikki kaikessa, eikä hän siis henkisesti ollutkaan mikään Bernsteinilainen ”liike on tärkeintä” mies. Koiviston omaperäinen poliitikon prototyypistä erottuva karisma nostatti hänen suosiota laajoissa piireissä. Hänessä oli uskottavaa tyyliä: Suorasukaiset omaperäiset lausunnot eivät olleet kosiskelevia. Sotaveteraani, joka työn ohella luki itsensä tohtoriksi, oli Suomen kansan ihannevävy.  Miesmäinen komeus sai monet polvet notkahtamaan ja niinpä Maunoa oli helppo katsoa ylöspäin ihan vapaaehtoisesti.  

Tuokiokuva

Pääministeriaikana luultavasti 1969 Turun Yliopiston juhlien jälkeen Manu tuli tapaamaan puolueväkeä Työväenopistolle. Veikko Hellgren piirisihteerinäkin ollut sanavirtuoosi kyseli mitä voisimme hyödyntää toveri pääministerin persoonakohtaisien suosion Kekkosen kaatamiseksi. Koivisto ei tietenkään osoittanut aiheeseen pienintäkään kiinnostusta. Hän varjeli omien ajatusten esille tuloa – jos Sämpylään uskoo. Kysyinhän siellä minäkin, että eikö BKT ole hyvinvoinnin mittarina vanhanaikainen. Vastaus oli, että eihän se hyvä ole, mutta paras käytössä olevista, ja että kyllä sitä joudutaan vielä pitkään sietämään.

Sorsa ja kuninkaantekijä

Seppo Lindblom kertoo Kalevi Sorsan kyselleen häntä kuninkaantekijäkseen. Se on kova uutinen ja jotenkin huonosti tuo kuvaan sopii. Mutta uskottava on kun Seppo niin sanoo. Mitään epäilystä ei kenelläkään varmaankaan ole, etteikö presidenttiys 1970-luvun vahvimmalle miehelle Sorsan Kalelle olisi ollut mielessä. Kekkonenkaan ei häntä tuuppinut syrjään, puhumattakaan siitä, että hänet hyvin tuntevat ja hänen läheiset pitivät häntä ylivoimaisena soveltuvuutensa vuoksi: kansainvälinen rauhan mies, jolla ei ollut rasitteita sodan jälkeisiltä vuosilta. Sellaisissa porukoissa ei ole tapana säästellä ylistäviä ilmaisuja ei varsinkaan kohteen läsnä ollessa. Sellainen puree kaikkiin.

Sekin tuntuu uskottavalta, että politiikasta vastuussa oleva puolueen johtaja ei aina varmaankaan tykännyt Suomen Pankin holveista tulleista törähdyksistä. Ja sekin harmitti, että Koivisto oli niin irrallinen, hänessä ei ollut kahvaa, josta vahvimmat miehet ovat tottuneet toisia kääntelemään.

Monensuuntaisella oveluudella pääministeriksi

Koiviston toisen hallituksen muodostaminen oli siiten tuon 1970-luvun huipennus. Urho Kekkonen oli vuonna 1978 vielä valittu ihan vaaleilla presidentiksi ja hän oli kukkulan kiistämätön kunkku.
Voimaparin Sorsa-Virolainen syrjään työntäminen oli joko oikku tai muistutus kuolevaisuudesta. Koiviston pääministeriksi nimittäminen ja sen taustalla olleet tekijät eivät ole ainakaan kaikki vielä esillä. Lindblom edustaa näkemystä, että Koivisto pistettiin itsensä munamaan, Ulf Sundqvist on taas sillä kannalla, että kyseessä oli Sorsan ja Sdp:n johdon taktinen oivallus. Tällä samalla linjalla liikkuu Paavo Lipponen. Heidän mielestään saatiin Koivisto asemiin tulevia koitoksia varten.

Oma käsitykseni on, että Koivisto-ilmiöstä oli tarkoitus puhaltaa ilmat pellolle, ja pidän ilmeisenä, että tällä argumentilla - ei tietenkään julkilausutulla - häntä Sdp:nkin taholta hommaan tarjottiin. Tässä vaiheessa oli siis kuten saksalaisella sotilaalla vielä kaksi mahdollisuutta, joko hän epäonnistuu tai sitten ei. Epäonnistumisen jälkeen presidenttiehdokkaamme olisi ilman muuta ollut Sorsa. Sellaisiakin kuvioita olen kuullut kehitellyn, että kun pidettiin epätodennäköisenä, että Suomeen tulisi demaripresidenttiä, niin Koiviston kunniakas kaatuminen olisi tuonut kovia lisäpinnoja puolueen politiikan teolle ja jäljelle jääneille tekijöille.

Miksi säästöpankkien pilkkomisesta ei ole mainintaa?

Henkilökohtaisesti jäin odottamaan, että Seppo Lindblom olisi kertonut 1990-laman liittyvän suuren tragedian säästöpankkien pilkkomisen todelliset taustat. Hän ja Manu ne tuntevat. Tämän asian kertomatta jättäminen heittää varjon kirjan uskottavuuden päälle.
Olen asianosainen ja siksi en tietenkään puolueeton enkä objektiivinen.  Meillä syntisiksi tuomituilla ja myllyssä jauhetuille on oikeus pyytää tietää, minkä hyvän takia niin monet yrittäjät, velalliset ja muut asiakkaat joutuivat kantamaan raskaan laman taloudellisten menetysten lisäksi vielä syyllisyyden taakkaa.     Henkilökohtaisesti ymmärrän pankkijärjestelmän pelastamisen. Muta miksi myös yksityiset pankkien osakkeiden omistajat pelastettiin julkisilla varoilla. Miksei valtio ei seurannut Ruotsin ja Norjan malleja ja yhdistänyt valtion käsissä olevia pankkeja säästöpankkeja ja Postipankkia vahvaksi julkisesti omistetuksi pankiksi, jonka arvo kriisin jälkeen olisi vastannut pankkituen kustannuksia paljon suuremmassa määrin kuin valitussa pilkkomismallissa kävi. Paremman selvityksen puutuessa päädyn siihen näkemykseen, että asia on arka. Pelkäänkin, että Seppo Lindblomilla ei ollut rahkeita eikä varmaan haluakaan ottaa henkilökohtaista riskiä valtion intressin toteuttamiseksi. Seppo valitsi itselleen helpomman, riskittömän KOP:n, SYP:n ja Osuuspankkien apurin roolin.

Pääjohtaja Seppo Lindblomin nöyryytys

Seppo Lindblom sai itse kokea kriisin jälkimainingeissa maineen menetyksen, kun Postipankin Amerikan toiminnot tuottivat merkittäviä tappioita. Kunnollisena ja tunnollisena miehenä se oli hänelle kova paikka; Projektisääntöjen karu sääntö syyttömien rankaisemisesta tuli varmaan hänen mieleensä. Jotkut kaverit pettivät, mutta ei edes Manun apua häntä pelastanut.  Näiden tapausten jälkeen Itsenäisyyspäivänä tavatessamme valittelin hänen kovaa kohtaloa. Hän raskaasti huokaillen yhtyi käsitykseeni hänen kohtalon kohtuuttomuudesta. Osakseni TYP:n luottamushenkilönä tulleet 100 miljoonan kanne ei tuohon kuvaan mahtunut edes kuriositeettina.

Kannatta lukea ja pistää kirjastoon

Kirja on hyvin kirjoitettu ja mielenkiintoinen. Sen lukemista on vaikea keskeyttää. Kirjan kertomusta syventää Seppo Lindblomin politiikan uusiin ulottuvuuksiin suuntautunut tieteellinen kiinnostus. Se antaa uutta väriä vanhoihinkin tapahtumiin ja ajatusrakennelmiin. Koiviston ihailijana en juurikaan häiriintynyt monisanaisista ylistävät attribuuteista enkä siitäkään, että joskus selittämisessä on vähän juhanisuomimaista jälkiviisautta.    mr   



Kommentit

Ulpu Iivari
06.01.2010 klo 08:10
Hei Mikko, hienoa, että olet kirjoittanut paneutuneesti syksyn tärkeistä kirjoista. Yhdyn monilta osin arvioosi Lindblomin teoksesta, mutta en laillasi usko Sepon väitteeseen, jonka mukaan Kalevi Sorsa olisi 1970-luvun ja oman uransa alussa pyytänyt häntä "kuninkaantekijäksi". Olen keskustellut asiasta paljon aikalaisten kanssa ja oma arvioni on, että Lindblom joko muistaa väärin tai on sotkenut asioita. Mm. Jermu Laine on kommentoinut asiaa hyvin taannoin Demarissa. Ystävällisin terveisin Ulpu Iivari
 
Keijo Perälä
17.03.2011 klo 22:47
Luin vasta nyt Lindblomin kirjan. Se on sympaattisesti kirjoitettu. Kaikki selitetään tietysti parhain päin. Eihän kukaan ystävästään muulla tavoin kirjoittaisi. Yllättävää kyllä Lindblom sanoo olevansa yhä tietämätön, mitä Aarne Saarinen oikein tarkoitti puheillaan tultuaan Kekkosen luota 3. huhtikuuta 1981. On kuin häntä hämäisi Koiviston ja Kalevi Kivistön hyvät välit. Niin revisionisti kuin olikin, Saarinen oli vanha kommunisti, jonka mieleen oli fiksaantunut Koiviston sodan jälkeinen maine taistelevana antikommunistina. Minä sain sen käsityksen, että hän ei koskaan oikein mielellään kannattanut Koivistoa presidentiksi. Hänen lausunnostaan 3.4.81 ei minusta ollut vaikea nähdä, että hän ei tykkäisi huonoa, jos hallitus kaatuu. Hänhän esitti sen varmana asiana. Niin oli Kekkonen sanonut. Jos oli Sorsan pusero tahriintunut, niin oli Saarisenkin.