Ilmoitukset
Naantalin Työväenyhdistyksen  kokous pidetään  valtuuston maanantaisia kokouksia edeltävänä sunnuntaina klo 18.00   Naantalin Työväentalolla (Kaivokatu 20)   
 Seuraava kokous 9.9.2012
 
Kaupunginvaltuuston seuraava 2012 kokouspäivä on 10.9.2012 

Yhteinen Naantali -tiedote

Kirjoituksia



Katso Saaristo-Naantalin kunnallisvaaliehdokkaat

Ilkka Kantola - Klikkaa ja Osallistu!

Naantalin ty�v�enyhdistys 110 vuotta

Etusivu

 

 

Kansanvallan puolustajat

 

    Ulpu Iivari:Kansan puolustajat, SDP:n eduskuntaryhmä 100 vuotta


Laatuaan ensimmäinen suomalaisen eduskuntaryhmän historia on ilmestynyt. Sdp on vanhin puolue ja sen eduskuntaryhmä yhteen laskien Suomen suurin, joten sopii siitä aloittaa.

Ulpu on kirjoittamisen ammattilainen ja poliitikko. Puoluesihteerin, kansanedustajan ja Euroopan Parlamentin jäsenen tausta on tuonut kirjaan oleellisia painotuksia.
Kansanvallan lisäksi parlamentarismi, isänmaan puolustus ja kansainvälisyys ovat näkyviä ryhmän lähtökohtia. Ihan kunniakasta historiaa on ryhmä tehnyt ja monet ulkopuolisetkin pitävät nykyistä hyvinvointiyhteiskuntaa ryhmän aikaansaannoksena. Kirjasta tälle käsitykselle saa vahvistusta.

SDP toi äänioikeuden ja yksikamarisen eduskunnan, kunnallisdemokratialla olis voitu estää kansalaissota

Sosialidemokraatit olivat 100 vuotta sitten valtiopäiväuudistuksen läpiviemisessä merkittävin ryhmä. Forssassa sosialidemokraattisen puolueen nimen Suomessakin valinnut työväenliike oli suurlakon ja ensimmäisten eduskuntavaalien aikoihin Euroopan suhteellisesti voimakkain työväenpuolue.
Iivari on samaa mieltä muiden tutkijoiden kanssa, että kansalaissota olisi ollut vältettävissä, jos kunnallinen demokratia olisi saatu voimaan jo autonomian aikana. Tämän estivät keisari ja porvarit.
Ryhmässä oli syksyllä 1918 kannatusta Maalaisliiton tarjoamalle punamultayhteistyölle. Mutta ulkoparlamentaarinen uho ja into kävelivät pistimet ojossa kohti suurta katastrofia.
Aseellisen vallankumouksen opit haudattiin joukkohautoihin ja sosialidemokratia valitsi kapinan jälkeen pohjoismaisen parlamentaarisen tien.

Väinö Tanner johtaa pohjosimaalaiselle linjalle ja hankki työväelle isänmaan


Sotien välisen ajan sosialidemokratia taisteli kansanvallan puolesta oikealta tai vasemmalta tulevia ääriaineksia vastaan. Väinö Tanner, tämänkin kirjan sankari, oli tämän suuntauksen jykevä johtohahmo.
Punamulta tuli vasta Kyösti Kallion presidenttiyden myötä kuitenkin riittävän hyvissä ajoin ennen Talvisotaa. "Työläisillekin tuli isänmaata puolustettavaksi."

Jatkosodan lopun kriittiset vaiheet tuleva kirjassa vakuuttavasti kerrotuksi. Kesäkuussa 1944 tappio näytti varmalta ja Rytin tekemä Ribbentrop-sopimus tuntui vastenmieliseltä. Ryhmän rintamiesten isät ymmärsivät, ettei rintama kestä, jos sosialidemokraatit lähtevät hallituksesta.
Puoluetoimikunta ja eduskuntaryhmän toimikunta esittivät kuitenkin hallituksen jättämistä. Tanner ei ollut puuttunut asian käsittelyyn, mutta ennen ryhmän äänestystä hän käytti puheenvuoron:

"En ole tahtonut vaikuttaa ryhmän kannanottoon Teette henkilökohtaisen palveluksen meille, jos päätätte, että meidän on lähdettävä hallituksesta. Mutta jos tahdotte tehdä maalle palveluksen, niin silloin meidät on jätettävä hallitukseen"

Torjuntataisteluiden onnistuminen sai ratkaisevan tuen eduskuntaryhmältä äänin 36-26. mutta Väinö Tanner, kuten puheenvuorossaan oli oikein arvannut, sai tuomion sotasyyllisenä maan pelastamisesta.

Kekkosen kanssa liian pitkälle ?

Kekkosta vastaan käytiin 1950-luvulla katkeroitunutta kamppailua, joka hajoitti puolueen ja johti puolueen linjoille, joissa tarkoituksenmukaisuudesta tuli hyve.
Kekkosen valinta poikkeuslailla on mainekkaassa historiassa selvä tahra. Tuntuu raskaalta lukea kirjassa oleva lainaus pääministeri Kalevi Sorsan eduskuntapuheenvuorosta:

"Pidentäessään esitetyllä tavalla tasavallan presidentin toimikautta neljällä vuodella eduskuntaa käyttää valtaoikeuksiaan perustuslain hengen ja kirjaimen mukaisesti"

Koivisto pelastaa parlamenttarismin


Kun kirjassa tullaan lähemmäksi nykyisten toimijoiden aikaa, siirtyy Ulpu Iivari armeliaammalle linjalle. Hän antaa vain viitteitä.
Mauno Koviston valinta pääministeriksi ja hänen hallituksensa hankala tie oli täynnä demareiden kaivamia kuoppia. Niistä ei suoraan kirjassa puhuta. Siksi lausun omana käsityksenäni, että Mauno Koivisto valittiin pääministeriksi ensisijaisesti siksi, että kupla puhkeaisi ja hänen suosikkiasemansa romahtaisi.
Koiviston hallituksen kaatamisessa olivat Sdp:n johto vähintäänkin vahvana taustatukena. Tapahtuiko tämä Kekkosen pelosta vai omasta halusta, on toisarvoinen kysymys. Onneksi kansalaiset ymmärsivät asioiden oikean laidan ja Suomessakin päästiin normaalin parlamentarismin tielle Koiviston valinnan myötä.

Sdp:n syrjässä olo syvensi lamaa 



Toimittaja Unto Hämäläinen on HS:ssä ihmetellyt, ettei puoluesihteerinä toimivalla Ulpu Iivarilla ollut syvällisempää analyysiä vuoden 1991 eduskuntavaalien jälkeisistä tapahtumista. Mukana olleena ja useaan kertaan aiheesta Ulpun kanssa puhuneena tiedän, että hän ei uskonut puolueen kykyyn selvitä tilanteesta ja hän otti puolueen uskollisista sotureista uskollisimpana liian suuren taakan kannettavakseen. Vaikka Ulpua ymmärrän, olen edelleen sitä mieltä, että päätös jättäytyä hallituksesta oli liian nopeasti tehty ja eduskuntaryhmän ohittaminen ei ollut harkittua, vaikka hallituksen menohalu taustalta voi löytyä ryhmän jäsenten ministerikipeyttä.


Kirjassa on kerrottu puolueen sisällä ja eduskuntaryhmässä käytyä keskustelua vuoden 1990 puolella. Puoluesihteeri ja demarien talouspapisto jäivät alakynteen eikä myrskyn merkeistä piitattu, vaan vannottiin vahvaan markkaan valtion menojen kasvuun.
Vaaleissa tuli takkiin ja puolue valitsi neuvottelematta opposition vaiheessa, jossa oltiin samankaltaisessa tilanteessa, kuin jatkosodan lopulla: Puolue teki palveluksen itselleen, mutta ei maalle.
Ahon hallituksen aikana kansantulo sukelsi 15 prosenttia, syntyi puolen miljoonan työttömän armeija ja tuhannet konkurssit ja omaisuuden menetykset kohtelivat suomalaisia paljon kovemmalla kädellä, kuin muuta Eurooppaa. Olen varma, että seuraukset olisivat olleet oleellisesti lievempi, jos demarit olisivat olleet hallituksessa. Oppositiosta vauhdin hakeminen sattui huonoon saumaan. Laihaksi lohdutukseksi saimme tämän murroksen seurauksena vuoden 1993 ylimääräisessä puoluekokouksessa Paavo Lipposen puolueen johtoon ja vuonna 1995 maan pitkäaikaiseksi pääministeriksi, joka johdonmukaisella työllään nosti Suomen tälle nykyisellä kasvu-uralleen.

 
Kuten tästäkin tekstistä voi päätellä, on kirja mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä. Kirja on välttämätön oppikirja politiikassa mukana oleville ja siitä kiinnostuneille.  (MR)