Ilmoitukset
Naantalin Työväenyhdistyksen  kokous pidetään  valtuuston maanantaisia kokouksia edeltävänä sunnuntaina klo 18.00   Naantalin Työväentalolla (Kaivokatu 20)   
 Seuraava kokous 9.9.2012
 
Kaupunginvaltuuston seuraava 2012 kokouspäivä on 10.9.2012 

Yhteinen Naantali -tiedote

Kirjoituksia



Katso Saaristo-Naantalin kunnallisvaaliehdokkaat

Ilkka Kantola - Klikkaa ja Osallistu!

Naantalin ty�v�enyhdistys 110 vuotta

Etusivu

 

 

Onko Pakkolaki pakko?

 

Teoreettisella tasolla on aina kysytty ja vapauden ja vastuun tai oikeuden ja velvollisuuden välistä suhdetta. Nämä asiat ovat olleet työväenliikkeen agendalla alusta lähtien. Erityisesti kysymys on kulminoitunut yksityisen työnantajan ja työntekijän välisessä suhteessa. Yksittäisen työntekijän ja työantajan oikeudet olivat yksinkertaiset: Muodollisesti molemmilla oli "samat vapaaehtoiset oikeudet": Toinen sai maksaa tai olla maksamatta palkkaa ja toinen puolestaan sai tehdä töitä tai olla tekemättä töitä. Vähän laajennettunakin tähän liittyi vielä sellainen nykytermein WIN-win-tilanne, sillä molemmat hyötyivät suhteesta: Työnantaja sai työntekijän työstä itselleen hyötyä, joka on työkustannusta suurempi, työntekijä sai taas palkkaa, joka oli oman ja perheen elämän kannalta välttämätöntä.

Tässä asetelmassa oli ristiriitoja synnyttävä epäsuhde. Työnantajalle sai suuria voittoja, kun taas työntekijä joutui alistumaan tuotantovälineen osaan nälkäpalkalla. Tiedostavat työläiset huomasivat, että he voivat puolustaa oikeuksiaan vain yhtenäisenä joukkona. Tämä on ollut yksinkertainen ammattiyhdistystoiminnan lähtökohta, jota ei ole pidetty itsestäänselvyytenä, ei edes hyväksyttävänä. Vasta Neuvostoliiton uhan alla päästiin työehtosopimusmenettelystä yhteisymmärrykseen työnantajien ja työntekijöiden välillä. Poliittinen oikeistokin joutui tähän myöntymään.

Yksityisen työnantajan ja tekijän välinen suhde on ollut yksinkertainen. Sosialistisessa slangissa puhutaan pääoman ja työnristiriidasta. Vähemmän mieliä kiihdyttäen voi puhua työ- ja muilla tuotantopanoksilla saatujen tuottojen jakamisesta eri osapuolille. Omistaja ei saa omistukselleen eli pääomalle eikä omalle työpanokselleen korvausta, jos tuotosta ei synny. Työntekijöiden työpanos on omistaja-yrittäjäpuolelle välttämätön. Molempien osapuolten on siis pakko löytää ratkaisu. (Yksinkertaistetaan asia näin ja unohdetaan tässä yhteydessä globalisaation uudet ulottuvuudet)

Mutta kun tullaan julkisen sektorin puolelle, tilanne muuttuu. Pitkään kuninkaitten ja vielä tasavallankin alkuaikoina oli niin, että julkiset virat olivat uskollisuuteen perustuvia ”parempien ihmisten” kunniatehtäviä, joista maksettiin korvausta, jotta virkamies voi elää asemansa mukaisesti. Tehtävät olivat valtion tai kunnan käskyjen ja määräysten täytäntöönpanoa tai valvontaa. Asukas-kansalainen oli alamainen.
Hyvinvointivaltio sitten viimeistään muutti asetelman ja julkisen sektorin henkilökunta on muuttunut normaalia palkkatyötä tekeviksi palveluammattien harjoittajiksi. Tämä luokka-asema on lähestynyt yksityisen sektorin palkollisten asemaa niin työn laadun kuin palkankin suhteen.

Julkisen puolen työnantaja ei saa työstä lisäarvoa eikä kilpaile työntekijän kanssa tuotoksen jakamisesta. Julkisesta palvelusta hyödyn saa asukas-kansalainen. Asukas- kansalainen maksaa myös pääosan veroista, mutta työsuorituksen kustannus ja siitä saatava hyöty eivät suoranaisesti kohtaa. Yksinkertaistaen voi ajatella asiaa jopa niin, että kun palvelusuoritusta ei tule, ei siitä tarvitse mitään maksaakaan. Kunnan talous paranee, mutta palveluja tarvitsevan kuntalaisen tilanne huonontuu.
Työnantajana toimii toinen kunnan palkollinen. Hänen palkkansa ei nouse eikä laske muitten palkkojen seurauksena. Yksityisen puolen yksinkertainen keskinäisen hyödy ja menestyksen yhteyttä ei ole. Ei ole siten mitään taloudellista pakkoa löytää ratkaisua.

Laillistakin vastuuta voi työnantajien edustajille ainakin teoriassa tulla palveluvelvollisuuksien laiminlyönnistä.. Tässä sairaanhoitajien työtaistelussa on kuitenkin poikkeuksellinen asetelma siksi, että työsuorituksen puuttumisen seuraukset voivat olla kohtuuttomat ja haitat yksilöille kohtalokkaita. Tämä lienee keskeinen lähtökohta pakkolaille. Kun se on säädetty, niin ainakin teoriassa kaikki on tehty.
Tämä palvelee myös neuvotteluja, koska käytännössä julkisen puolen neuvottelut ovat kuitenkin enemmän julkisuus- ja hermopeliä, sillä vero-oikeudellisella työnantajalla on varaa sinänsä maksaa palkkaa sairaanhoitajille, mutta se ei voi tehdä sitä yhdenvertaisuusperiaatetta loukkaamatta ja kansantaloutta vahingoittamatta. Näistä virheistä lankeaa mahdollinen poliittinen vastuu. Poliittinen vastuu joudutaan kantamaan vaaleissa, jos muisti sinne asti riittää.

Tämä työmarkkinakierros politisoitiin eduskuntavaalien alla. Yksityiset työnantajat puolestaan kaatoivat keskitetyn tulopolitiikan voidakseen eriyttää palkkakehitys toimialan maksukyvyn mukaan  ja siirtääkseen sopimista työpaikoille.
Poliittisesti tämä on opposiitiolle pelottavan yksinkertainen asetelma: Tasavallan hallitushan sotkun seuraukset maksaa, sillä taitamattomuudesta maksetaan Suomen kansantaloudessa pitkään. Sosialidemokraattien johto huokaa helpotuksesta, kun oama Jaakobin paini saa jäädä ja ryhtyä melskaaman juurikaan ajattelematta asioita. Hallituksen lyöminen ja suolan hierominen haavaan on päällimmäisenä.

Sen voi ymmärtää, kiusaus on yksinkertaisesti liian suuri. Mutta innon keskellä on syytä muistaa , että päivät ovat peräkkäin, ja että vaikeudet tiivistävät vastustajaa. Tarkoitan esimerkkinä, että ei tätä koko selkkausta olisi tullut, jos ajat olisivat olleet vaikeat. Hyvä taloudellinen tilanne teki hallituksen varomattomaksi ja se astui virittämäänsä miinaan. Nyt se luo sosialidemokraattien räksyttäessä itsestään vastuullisen kuvan, kun se yrittää pelastaa kansalaiset aiheuttamastaan ahdingosta. Tätä vaikutelmaa ei kannattaisi vahvista . Asiallisuus olisi taktisesti viisasta.  (mr)